Tääl männöö nyt vähän paremmin, kun ei ole niin kovasti juostu ympäriinsä. On vaan siivoiltu, keitelty soseita viiden litran (!!!) kattilassa ja pienimuotoisesti ulkoiltu. Huomenna mennään Cordelian kanssa ruokajonoon, pitkästä aikaa. Hieman ihmettelen, miksi sinne lähdenkään, kun en enää edes syö juuri mitään, mutta ruokitaan Maudia sitten sitä suuremmalla syyllä!

Olen surffannut netissä ja tutkinut mm. aihetta päiväkoti. Löysin Liisa Keltikangas-Järvisen haastatteluita, ja shokeerauduin mm. tiedosta, että kuuden tunnin tarhapäivän jälkeen 3-4 -vuotiaan stressitaso on niin suuri (kortisoli niin koholla), että jos kyse olisi eläinten kuljetuksista ja mitattaisiin vastaavat määrät kortisolia, moiset kuljetukset kiellettäisiin tai ainakin niistä nousisi suuri häly. Ja mitään ei siis tarha voi enää tehdä sen kuuden tunnin jälkeen parantaakseen tilannetta, stressi on ja pysyy. Ja huomatkaa, että puhutaan 3-4 -vuotiaista! Moni vauva kuitenkin joutuu tarhaan heti kun äitiysloma päättyy eli alle vuoden ikäisenä. Mikäköhän heidän kortisolitasonsa mahtaa sitten ollakaan.

Ryhmäkoot ovat liian suuria; perhepäivähoito olisi kokonsa puolesta paras vaihtoehto lapselle, jos jompikumpi vanhemmista ei voi lasta hoitaa kotona. Liisa sanoi mielestäni hyvin: "Pitäisikö tutkijan olla hiljaa tuloksista vain siksi, etteivät äidit joutuisi kokemaan syyllisyyttä?" Hyvä huomio! En oikein tajua sitä hokemaa, että vanhempia ei saa syyllistää, oli kyse sitten syömisestä, hoidosta, liikalihavuudesta tai mistä hyvänsä. Vanhempien armoilla se pentuhan elää, ja joskus "syyllistäminen" voi olla ainoa keino herätellä vanhempia todellisuuteen. Sitä paitsi eihän tiettyjen asioiden sanominen heti ole syyllistämistä. Jos vanhemmat älähtävät että ei heitä saa syyllistää, se mielestäni kertoo vain heidän huonosta omastatunnostaan ja jo olemassa olevasta syyllisyydentunteesta. He eivät siis kestä tosiasioita. Eihän se "syyllistäminen" välttämättä auta vanhempaa ottamaan parempaa vastuuta, mutta aika typerää, jos lapsia koskevat tutkimukset aina vesitetään jollain tapaa vain siksi, että äidit ja isukit pääsisivät vähemmällä. Hehän ovat aikuisia! Lasten pitäisi päästä vähemmällä, ei aikuisten, jotka jo kestävät enemmän karuja totuuksia ja elon kurjuutta.

Harva aikuinenkaan kestää 10 tuntia meteliä putkeen saati haluaa vapaaehtoisesti olla 10 tuntia metelissä ja hirveässä ihmisivilinässä, mutta lapsensa kyllä laittavat moiseen säilöön. Minä kun olen joskus miettinyt, pitäisikö Maud viedä jossain vaiheessa tarhaan "sosiaalistumaan", heräsin viimein nyt, kun Keltikangas-Järvinen muistutti, että sosiaalisuus on opittava taito, eikä sitä tosiaankaan opita muilta lapsilta vaan aikuisilta. Lapsella pitää olla kavereita ja sosiaalisia kontakteja, mutta kyllä ne sosiaaliset taidot opettaa oma vanhempi, ei se viidakon lakien villi tarharyhmä, jossa aggressiot korostuvat. Liian isoissa ryhmissä EI opita sosiaalisia taitoja vaan niiden oppiminen hidastuu. 3-vuotias kestää kerralla 4-6 lasta. Verratkaa tätä tietoa päiväkotien tilanteisiin. Ja taas, kyseessä ovat 3-vuotiaat. Entä ne alle vuodenikäiset tai vaikka puolitoistavuotiaat?

Tietysti suurin vastuu on päättäjillä; pitäisi järjestää työelämä joustavammaksi ja/tai tukea kotihoitoa enemmän. Mutta silti väitän, että moni vanhempi pystyisi halutessaan järjestämään kotihoidon muka-pakollisen tarhan sijaan. Ei tarvitse asua omistusasunnossa, työtön puoliso voi hyvin siirtyä kotihoidontuelle ja jäädä kotiin hoitamaan alulle saattamaansa tenavaa (ainakin Helsingissä kotihoidontuki kuntalisineen on jopa suurempi kuin työmarkkinatuki, joten tässä ei edes raha ratkaise) jne. Eihän se taaperon kanssa kotona olo todellakaan mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta minulle ainakin merkitsee paljon se, että Maud on tyyni ja tyytyväinen lapsi ilman kummia neuroottisia oireita ja ilman aggressiivista käytöstä. (Uhmaa ei tietenkään lasketa.) Moni samanikäinen kun osaa jo lyödä vanhempiaan kun ei saa tahtoaan periksi tai vaikkapa järsii niitä kynsiään tai lakkaa syömästä tai nukkumasta tai mitä ikinä. Joka tapauksessa lapset ovat pieniä niin lyhyen aikaa (mikä klisee), että jos ei muutamaa vuotta pikkulapsiaikana niille pysty uhraamaan, niin milloin sitten koittaa se aika, kun heidän kanssaan ollaan?

No, kai minun on helppo vaahdota, kun työ ei ole minulle koskaan ollut tärkeää ja saan elää yksinhuoltajana muiden perheenäitien ja -isien verorahoilla, mutta toisaalta tunnen kyllä uraohjuksiakin, jotka ovat päättäneet olla 3 vuotta kotona lasten kanssa ja tinkineet sitten taloudellisesti vähän kaikesta. Typerää on se, että puhutaan lapsista, tulevaisuuden veronmaksajista, ja heidän hyvinvointinsa ei ole tämän tärkeämpi. Tärkeämpää on se työnteko ja vanhempien hyvä mieli ja hyvä omatunto. Perhepäivähoitajien määrä on 1980-luvun jälkeen laskenut dramaattisesti - ja niinpä on kouluikäisten aggressiivisuus ja levottomuus kasvanut dramaattisesti... Tunnen pari opettajaa, jotka ovat aivan burnoutissa vain siksi, että lapset käyttäytyvät niin huonosti ja ovat niin moniongelmaisia. Kuinkahan paljon tässä on syytä lisääntyneellä päiväkotihoidolla? Mutta anteeksi, unohdin ettei tällaista saa sanoa. Hys hys, vanhempia ei saa syyllistää, päiväkoti on hyvä asia ja lapsista tulee sosiaalisia! Näin...

(Nyt tekee mieli perunaa, enkä edes tiedä käytinkö sanontaa oikein.)

P.S. Miksi Liisalla näyttää aina olevan niin överi meikki?